Hellästi näppäilemäni kaulallinen rumpu on banjokitara. Kapine tottelee myös nimiä kitarabanjo, banjitar ja 6-kielinen banjo. Erotuksena perinteiseen bluegrass-banjoon kieliä on viiden sijasta kuusi, ja vireenä tavataan käyttää kitaran virettä E A D G H E, tai ainakin jotain liikuttavan läheltä sitä.
Soittopeli.
Kyseinen banjokitara on ostettu Yhdysvaltojen reissulla tyynnyttämään väkevää soitonpaloa. Valmistaja on Savannah ja malli SB-106. Oikea pelimanni tuskin sylkisikään tuohon päin, mutta kun ei paremmasta tiedä, niin ei osaa sellaista kaivatakaan. Välttänee.
Ensimmäiset tahdit muutama vuosi takaperin olivat melkomoinen yllätys, kun soitinta ei parannutkaan kohdella kuten kitaraa, tai sointi oli koko lailla hirvittävä. Kielten yhtäaikainen rämpyttäminen piti korvata kolmesormisella näppäilyllä. Henkilökohtaisesti päädyin käyttämään peukaloplektraa, mutta aikanaan jo basson ahavoittamat etu- ja keskisormi saivat tyytyä näppäilemään kieliä paljaaltaan, vaikka ilmeisesti banjoa yleensä soitetaan kolmen plektran turvin.
Ja se sointi, voi pojat! Alun tuskallista haparointia ilman mitään oppimateriaalia tai kokeneempaa soittajaa jaksoi ainoastaan sen vuoksi, että se soundi on niin uniikki. Jotenkin ajatukset ovat heti syvällä Yhdysvaltain maaseudulla, riippumatta biisistä. Ei keikkaa, ettei joku pyytäisi Syvän joen teemaa! Valitettavasti joudun tunnustamaan, että näillä nakeilla siitä ei taitu kyllä kuin ensimmäiset sävelet.
Soitin soi.
