Kun bändi oli aidoimmillaan ja parhaimmillaan ennen ensimmäisiä treenejä, biisivalinnoissa tohti olla ennakkoluuloton, koska bändin yleissoinnista ja fiiliksestä ei ollut aavistustakaan. Iron Horsen ja Hayseed Dixien versiot Metallican ja AC/DC:n renkutuksista kyppelehtivät mielessä, mutta tarkoitus ei ollut ryhtyä cover-bändiksi cover-bändeille, joten biisejä tuli alusta alkaen haettua laajemmaltikin. Ensimmäisissä treeneissä vedettiin ainakin Folksmenin Blood on the coalia ja Never did no wanderingia, Peer Güntin Losing my mindia, Bruce Springsteenin Sessions Bandinsa kanssa levyttämää Eyes on the prizea ja Spinal Tapin Clam caravania. Erinomaisia biisejä kaikki, mutta syystä tai toisesta kolme viimeisintä ovat tippuneet pois aktiivisoitosta. Toivoa sopii, että joku muukin ihminen maailmassa tajuaa Clam caravanin hienouden; debyyttikeikan haukotteleva yleisö taisi sen missata.
Clam Caravan Spinal Tapin näyttelijöiden esittämänä. Huikeaa, mutta TF:ltä tippui pois soitosta. Digderidoo varman tarvittaisiin.
Alkuvaiheessa soittelimme myös enemmän ja vähemmän vitsikkäiksi tarkoitettuja versioita esimerkiksi Nothing else mattersista ja Trooperista, mutta jotenkin nämäkin jäivät pikkuhiljaa pois soitosta. Syynä oli kenties vaillinainen musiikillinen osaamisemme tai orastava ymmärrys siitä, että vitsikkyys tässä tapauksessa voi näyttäytyä naurettavuutena. Erityisen jännillä vesillä liikuimme kun tapailimme viikko toisensa jälkeen Pink Floydin Wish you were here -klassikkoa keskittymättä epäolennaisuuksiin kuten lap steeliä maalaillen päin persettä soittava neropatti tai hereillä pysymisen kanssa kamppaileva loppuorkesteri. Sekin sitten jäi, vaikka vajaan miehistön versiona biisi toimi loistavasti.
Pikkuhiljaa jonkunlainen linja biisivalintoihin alkoi löytyä, ja yleisesti menevät melodiset biisit tuntuivat toimivan mainiosti, vaikka alkuperäisversion genre ei voisi kauempana omasta mukavuusalueesta ollakaan. Esimerkiksi Necromantixin psychobilly-hitti Haunted cathouse on pysynyt soitossa alkumetreiltä lähtien, eikä bändi taida ymmärtää siihen kyllästyä. Toinen toimiva esimerkki on Lynyrd Skynyrdin Tuesday's gone, joka osoittautui käyväksi värssyksi, kun lakkasimme miettimästä alkuperäistä versiota ja kasvatimme nopeutta tuntuvasti.
Lynkkäreiden ja TF:n luennat aiheesta Tiistai.
Toisinaan on taas käynyt niin, että päänsisäisessä jukeboksissa suvereenina TF-versiointina pyörivä hitti ei ota asettuakseen reaalimaailman rajoitusten kanssa yksiin. Fool's Gardenin Lemon treen (onko niillä muuten muita biisejä?) ja Green Dayn Peacemakerin kanssa kävi juuri näin. Ei sitten millään! Hyvin yllättävää, kun ainakin omassa kuupassa tämä kuulostavat ihan meiltä soitettuna paremmin eri soittimilla.
Nyt soitossa olevat kappaleet vaikuttavat olevan lisääntyvissä määrin countryyn, folkiin tai bluegrassiin päin kallellaan jo alkuperältään. Kaikkein kuluneimmat kantripalat eivät ole meille oikein istuneet, mutta tuoreemmilta bändeiltä on löytynyt paljon mukavaa soitettavaa ja laulettavaa. Niin pitkään kun Easton Corbinin Little more country than that ei tule soittoon, niin ei pitäisi olla hätää!
Älkää hyvät ihmiset katsoko tätä videota!
